Yllä olevassa kuvassa istuu seesteinen ja rauhallinen nainen. Seesteisyys voi kuitenkin olla varsin ohimenevä tila, jos ei pidä itsestään aktiivisesti huolta.
Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on aihe, joka on pyörinyt mielessäni viime viikkoina päivittäin. Voi olla klisee, että uuden vuoden alkaessa teemme kauniita lupauksia itseemme ja parempaan arkeen panostamisesta. Tyypillistä lienee myös se, että yleensä helmikuun puoliväliin mennessä hautaamme ne vähin äänin jonnekin arjen syövereihin. Niin tai näin – koen, että nyt on tullut aika nostaa tämä kissa pöydälle.
En juuri jaa blogissa kuvia itsestäni, mutta koska tällä kertaa postaukseni aiheena on terve itsekkyys, lienee hyvä hieman vilauttaa, kenen tarpeista puhutaan. Jos on hankalaa muuten tunnistaa omia tarpeitaan, voi vaikka vilkaista peiliin tai katsella kuvaa omasta itsestään. En varmaan ole väärässä jos oletan, että aika moni meistä (etenkin ruuhkavuosia elävistä) ajattelee yleensä ensin kaikkia muita, ja vasta viimeisenä itseään. Siksi itsekkyydestä on välillä hyvä puhua positiivisessa mielessä.
Voimia syövä silppu
Kulunut joululoma ja vuodenvaihde todella nollasivat. Tuntui siltä, että ensimmäistä kertaa koko vuonna oikeasti palauduin. Kun jouluaaton hälinät olivat ohi, Insinööri oli ajellut sukuloimaan ja Nappula oli lähtenyt isälleen, minä menin vaakatasoon ja pysyin siinä asennossa päiviä. Pyöritin Netflixistä sarjamaratoneja, nukuin, söin suklaata ja taas nukuin. Annoin aivojen ja kehon palautua koko vuoden rasituksesta.
Muutaman päivän täyslevon jälkeen aivoihin oli ilmaantunut sen verran suorituskykyä, että aloin kelailla mennyttä vuotta. Miten se eteni, miten minä pärjäsin globaaleissa muutoksissa, miten uhkakuvat vaikuttivat minuun, miten toimin, mitä ajattelin, miltä tuntui.
Muutaman päivän täyslevon jälkeen aivoihin oli ilmaantunut sen verran suorituskykyä, että aloin kelailla mennyttä vuotta. Miten se eteni, miten minä pärjäsin eteen tulleissa globaaleissa muutoksissa, miten uhkakuvat vaikuttivat minuun, miten toimin, mitä ajattelin, miltä tuntui. En suostu ajattelemaan, että vuosi oli läpeensä huono. Me otimme ilon irti pienentyneestä elämänpiiristämme, nautimme toistemme seurasta, kodista, lähiaktiviteeteista ja luonnosta aina silloin, kun sille liikeni joku vapaa hetki. Vaikeistakin asioista lopulta selvittiin: päiväkotien sulkeutumisesta, markkinoiden halvaantumisesta, lomautuksista, sivutöiden haalimisesta ja lopulta niihin hukkumisesta, läheisten kaipuusta, perheenjäsenen saattohoidosta, nenänielunäytteistä, lapsen synttäreiden ja kaiken hauskan perumisesta, äitini kotitalon tyhjentämisestä, hankalasta päiväkotisyksystä, kaamoksesta, taloyhtiön laajan remontin suunnittelusta, loppuvuoden työsumasta ja rakkaan lemmikin kuolemasta. Mutta millä keinoin ja millä kustannuksella?
Vuoden henkisen tilinpäätöksen tehtyäni totesin, että kaikessa koronavuoden selviytymisessä yksi asia unohtui. Ja se yksi asia katsoi minua peilistä. Väsyneenä, kiloja ja silmäryppyjä keränneenä, kärttyisenä, hengästyneenä, mutkalle taipuneena, sieltä täältä rikkinäisenä. En ollut missään vaiheessa pysähtynyt miettimään sitä, mikä saisi minut jaksamaan, innostumaan ja voimaan hyvin. Olin paahtanut koko kaistan leveydeltä suoritteita pohtimatta, mikä on tärkeää, mitä teen itseäni varten, mistä oikeasti nautin, mikä lisää hyvinvointiani, mikä antaa intoa ja voimaa, ja mikä tuottaa jotain hyvää. Ja toisaalta mitä teen vain toisten vuoksi, velvollisuudentunteesta, koska joku on pyytänyt, koska satun osaamaan tai ennen kaikkea…
koska en osaa sanoa ei.
Vuosi meni oikeastaan oikein mallikkaasti, mutta yksi asia unohtui. Ja se yksi asia katsoi minua peilistä. Väsyneenä, kiloja ja silmäryppyjä keränneenä, kärttyisenä, hengästyneenä, mutkalle taipuneena, sieltä täältä rikkinäisenä. En ollut missään vaiheessa pysähtynyt miettimään sitä, mikä saisi minut jaksamaan, innostumaan ja voimaan hyvin.
Minun ongelmani ei onneksi ole päivätyössäni, joka antaa ja innostaa todella paljon. Sen sijaan ongelmani on kaikessa siinä metatason säätämisessä, joka on niin pientä, että se ei oikeastaan näy kunnolla ulospäin, mutta täyttää silti jokaisen sopukan. Kaikessa sellaisessa, joka ei tuota minulle henkistä eikä taloudellista hyvinvointia. Se sisältää luottamustehtäviä, palkattomia vapaaehtoisrooleja, yhteisten projektien hoitamista, jonkinlaista kokemusasiantuntijuutta ja kaikkien auttamista aina ja joka tilanteessa. Tämä voimia vievä silpputekeminen on kuin remonttipölyä, joka leijailee joka paikassa, mutta jota ei oikeastaan edes näe ennen kuin sitä kerääntyy riittävän suuriksi kasoiksi. Ja näitä kasoja on tullut aika selvittää.
Vuoteni alkaa siis terveen itsekkyyden ja ein sanomisen opettelulla. Ja uskokaa tai älkää, olen ilmoittautunut tätä varten jopa verkkokurssille. Kurssilta toivon saavani taitoja erottaa, miten oppisin paremmin pitämään huolta omista voimavaroistani. Ja ehkä myös tunnistamaan syitä siihen, miksi lupaudun aina liiaksi hoitamaan, auttamaan, koordinoimaan ja tekemään kaikkien puolesta, sillä itsehän olen tähän kaikkeen lähtenyt. Että muistaisin useammin katsoa peiliin ja todeta, että tuolla on aika tärkeä ihminen. Ja jos tuo tuolla ei jaksa, mikään ei enää hoidu. Tämän myötä toivon myös pystyväni karsimaan arjestani liiat rönsyt ja vähentämään erilaisia roolejani ja vastuitani vapaa-ajalla. Koska mitä on vapaa-aika ilman minkäänlaista vapautta tai aikaa?
Olkoon tämä vuosi siis edeltäjäänsä selkeämpi ja terveellä tavalla itsekkäämpi. Mitä jos kaikki luvattaisiin pitää hitusen parempaa huolta itsestämme tänä vuonna?
The new year got me clearing my thoughts about many things in life. Currently I’m working on figuring out things I have to change in order to feel better. That’s a long process and I’m still at the beginning. How about you? Any new things you want to achieve?
seuraa – follow
FACEBOOKISSA – BLOGLOVINISSA – INSTAGRAMISSA
