Blogi on ollut nyt kuukauden ajan hiljaa. Vaikka suuri osa tutuistani tietää siihen syyn, on varmasti syytä avata sitä teille muillekin lukijoille, joiden kanssa emme muuten arkeamme jaa. Tämän postauksen kirjoittaminen on ottanut aikaa ja vieläkin pohdin, miten ilmaisen kaiken sen, mitä elämässäni juuri nyt tapahtuu. Mutta olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kerron siitä omalla äänelläni, juuri sellaisena kuin se on.
Kun odottaa pahaa, mutta saa vieläkin pahempaa. Miten siitä selviää? Siitä asti, kun muutimme tähän kotiin, olen varonut kiintymästä tänne. Kuusi vuotta samassa parisuhteessa opettaa – jos on opettaakseen – onko syytä olla varuillaan kumppanin edesottamuksista. Seisooko rinnallasi ihminen, johon voit nojata, vai ihminen, joka voi koska tahansa ottaa ennalta arvaamattoman askeleen toiseen suuntaan ja antaa sinun luisua rähmällesi. Olen useamman vuoden ollut tuskallisen tietoinen, että minun elämäni tärkein ihminen on ollut jälkimmäistä sorttia. Mutta siunattu kai on hän, jossa asuu naiivi ja hyväuskoinen lapsi. Ja sellainen hyväuskoinen lapsi minä olen ollut. Mutta kuitenkin vain siinä määrin, että olen varonut rakentamasta liian vahvoja tunnesiteitä asioihin, jotka ovat elämässäni vain siksi, koska on olemassa Me.
En siis varsinaisesti yllättynyt, kun vuoden toiseksi viimeisenä päivänä Me lakkasi olemasta. En edes, vaikka puoliso oli luonut uskoa Meihin hartaasti ja pitkään. Mutta se, mitä tämän ruman valinnan alta sitten paljastui, yllätti jopa minut, joka olin oppinut kantapään kautta olemaan varpaillani aina. Sieltä löytyi valheiden hähmäinen, tahmea ja ruma verkosto, joka muutti kaiken päälaelleen. Ja siihen valhehähmään oli sotkettu mukaan kaikki minulle rakas ja tärkeä. Systemaattisen valehtelun ja petollisuuden paljastuminen käänsi silmänräpäyksessä nurin päin tulevaisuuden lisäksi myös menneisyyden. Käänsi paitsi suunnitelmat, myös muistot uuteen, rumaan asentoon. Kaksi ihmistä oli ottanut oikeudekseen viedä minulta huomisen lisäksi myös eilisen.
Tämän kaiken käsitteleminen vie minulta energiaa. Myös elämän uudelleenjärjestely vie minulta energiaa. Sillä nyt, kun olemme kahden 1-vuotiaan poikani kanssa, kaikki muuttuu. Uuden kodin etsintä on vain yksi asioista, jotka ovat edessämme, ja tämä nykyinen koti on myynnissä. Näistä syistä blogi on ollut hiljaa, ja siksi se tulee myös olemaan hiljainen vielä jonkin aikaa. Kun ei ole muuta mahdollisuutta kuin selvitä, on pakko keskittyä arkeen yhden vanhemman perheenä. Tehdä aamutoimet ja tarjoilla pienelle jugurttia, pukea toppahaalari, mennä bussilla päiväkotiin, mennä töihin, yrittää olla paras mahdollinen osaaja työnantajalle, tulla päiväkodin kautta kotiin, tehdä ruoka, imuroida, pestä pyykit, leikkiä, laulaa, halata ja sanoa ettei ole hätää, harjata hampaat, peitellä nukkumaan.
Ja kun täällä blogissa on hiljaista, minä olen tekemässä noita asioita. Nähdään täällä aina silloin, kun minulla on voimia myös muuhun. Kiitos, jos jaksatte odottaa.
Ps. Koska asia on minulle nyt todella arka, suljen kommenttiboksin joksikin aikaa. Toivottavasti ymmärrätte.
