ETEENPÄIN ON MENTÄVÄ

Olen ennenkin kokenut elämässäni hyvin, hyvin vaikeita aikoja. Itse asiassa laskennallisesti yli puolet elämästäni on ollut enemmän tai vähemmän henkihieverissä erilaisten suurten vaikeuksien yli rämpimistä, ja kaikki nuo vastoinkäymiset ovat jättäneet minuun epämääräisiä lommoja ja naarmuja. Mutta silti voin rehellisesti sanoa, että viimeiset kuusi viikkoa ovat olleet yhdet elämäni vaikeimmista. Eteenpäin on kuitenkin menty. Ja siitä voin kiittää paria kourallista ihmisiä, jotka ovat olleet tukenani käytännössä yötä päivää. Toinen kourallinen on auttanut arjen järjestämisessä: lapsenhoidossa, koirien lenkityksessä, ruoanlaitossa, pyykinpesussa ja lumenluonnissa. Toinen kourallinen on auttanut henkisesti: kannatellut, kuunnellut, tarjonnut ajatuksiaan ja vakuutellut, että tämän yli kannattaa jaksaa. Tunnen jokaista avuksi tullutta kohtaan niin suurta kiitollisuutta, että sanakirjani loppuu yrittäessäni löytää sanoja vastaamaan heidän kauniita tekojaan.

Tämä kaikki apu on mahdollistanut kaksi konkreettista asiaa. Olen pystynyt keskittymään paremmin työhön ja uuden kodin etsimiseen. Myös työrintamalla edessä on suuri muutos, sillä olen vaihtamassa työpaikkaa. Aloitan uusissa hommissa ensi viikolla. Olen uudesta työstä todella innoissani, vaikka 10 vuoden jälkeen myös edellisestä työpaikastani luopuminen on ollut haikeaa. Mutta nyt eteen tuli se hetki, että kaiken oli muututtava kerralla. Tämä uusi työ tuo minulle paljon uusia kehittymisen mahdollisuuksia ja mahdollistaa myös työajat, jotka sopivat paremmin yhden vanhemman perheeseen. Pikkulapsiarjen järjestäminen yhden aikuisen voimin on melkoinen urheilusuoritus ilman ajoittaista vuorotyötäkin.

Edellisessä postauksessa kerroin myös, että kotimme on myynnissä. Kodista sovittiin heti ensimmäisen näytön jälkeen kaupat, joten olen voinut kääntää varovasti katseeni tulevaisuuteen. Uuden kodin etsintähän on aina ihanaa. Paitsi silloin, kun tilanne on se, että koti on aivan pakko löytää ja vieläpä melko nopealla aikataululla, sillä yksivuotiasta lasta ei halua raahata jos jonkinlaisiin väliaikaisiin luukkuihin. Silloin ei etsitä sitä unelmien kotia, vaan lähinnä jotain tarpeeksi omannäköistä paikkaa, jonne vetäytyä nuolemaan haavoja. Olen käynyt lukuisilla näytöillä, ja potentiaalisissa kohteissa käyntiä yhdistää yksi asia: jo pikaisella vilkaisulla rekisteröin kaiken, mikä vaatii remontointia, ja väsyn siinä samassa hetkessä. Kaksi vuotta remontoimme vanhempieni kanssa tätä kotia, ja olen hädin tuskin toipunut siitä remonttiväsymyksestä, kun jo pitäisi alkaa rempata uutta kotia. Mutta ei auta. Jos tästä päädymme pojan kanssa remonttikohteen omistajiksi, niin maalitelaan on vain tartuttava. Onneksi tiedän, että apua on saatavilla. Ja tiedän myös, että innostun remontista ja uuden kodin laittamisesta heti, kun siihen ryhdyn.

Tällä hetkellä yksi asunnonvalinnan suurimmista määrittäjistä on sijainti. Etsin uutta kotia pojan päiväkotialueelta, sillä haluan säilyttää pojan päiväkodin, jossa on tutut aikuiset ja kivat kaverit. Olkoon päiväkoti äidin lisäksi se yksi asia hänen elämässään, joka ei muutu. Mutta uuden kodin löytymiseen tuntuu olevan vielä matkaa. Moni polku on sulkeutunut edestäni ja ainakaan toistaiseksi mitään varmaa ei ole tiedossa.

Kiitos, kun roikutte mukana matkallani.

Trying to survive the everyday life and looking for a new home for me and the boy. That’s surely enough at the moment.

seuraa – follow
FACEBOOKISSA – BLOGLOVINISSA – INSTAGRAMISSA